Aptus show Helsinki 22.5.2011

Aurinkoisena sunnuntai aamupäivänä pakkasin tyttären ja Daran autoon ja hurautimme jäähallille kansainväliseen koiranäyttelyyn. Olin pakannut repun täyteen viihdykettä, vesipullon, tuolin ja vaikka mitä hilavitkutinta jotta sekä tytär että koira viihtyisivät päivän. Niin ja asennoiduin valmiiksi siihen järkyttävään ahtauteen. Parkkipaikalle saavuttuamme järjestelyt oli hoidettu erinomaisen hyvin, homma toimi ja auto oli parkissa alta aikayksikön. Kasvattaja laittoi samaan aikaan viestin, kun sammutin auton moottorin, että meille on varattu loistava paikka kehän laidalta. Mitä palvelua!! Tytär ja koira ulos autosta ja kävelimme kohti sisäänkäyntiä. Sen verran olen tässä oppinut, että rekisteriote ja koiran numerolappu kannattaa ottaa esille hyvissä ajoin. Ne kun yleensä tulee pakattua ensimmäisenä reppuun ja ovat siis aina alimmaisena. Noh, rokotuksia tarkastaessa täti kysyi, että onko meillä se yksi osa tallella (hän tarkoitti siis sitä numerolapun toista osaa), millä saisimme luettelon. Juu, onhan se. Alimmaisena repussa. Hetki myöhemmin jatkoimme hymyssä suin matkaa halliin osallistujaluettelo kourassa.

Kasvattaja oli toden totta saanut meille loistavan paikan ja olihan velipoikakin tullut jo paikalle. Pakollisten halien ja painien jälkeen rauhoituimme hetken ja rupesimme levittelemään omia tavaroita leiriin, niin siis koirat halivat ja painivat ei me ihmiset. Aika kului kuin siivellä, Unkarilainen tuomari pysyi aikataulussa. Tai ainakin melkein. Eikä hetkeäkään, kun olimme jo kehässä juoksemassa ympyrää. Luokassamme oli kolme narttua. Tällä kertaa Dara seisoi todella hienosti tuomarin arvostellessa. Neiti ei hievahtanutkaan, tai, no nosti vähän päätään, kun kesken arvostelun tuli kuulutus. Koira liikkui mielestäni myös tosi mukavasti, jos paria laukka-askelta ei oteta huomioon. Saksaa mongertava tuomari oli kylläkin erimieltä kanssani, tuloksena EH. Arvostelun perusteella neidillä on hieman urosmainen pää (anteeksi kuinka??) ja tyydyttävät liikkeet (ja pah -itsellään on..). Ei ollut mitenkään menestyksellinen päivä siis, mutta muuten oli kyllä mukavaa ja kokemuksena hyvä. Eikä ollut edes ahdasta, vaikka olin asennoitunut siihen. Aika kului niin nopeasti ettei tytärkään pitkästynyt.

Vaikka emme saaneetkaan eri:ä olin todella ylpeä koirastani, se osasi käyttäytyä hienosti. Näinhän se näyttelyissä menee, yksi tuomari tykkää yhden sortin koirista ja toinen toisista. Ja hyvä näin. Vastedeskin treenaamme seisomista ja odotamme innolla (taas) seuraavaa näyttelyä. Siellä saattaakin muutes olla kanssasisaria sen verran enemmän, joten tavoitteemme on EH ja mukava päivä samanhenkisten kanssa. Katsotaan kuinka meidän käy.

Toukokuun kuulumisia ja tokoilua

Toukokuussa meillä oli pentuetreffit Vuosaaressa jonne pääsi tulemaan neljä viidestä sisaresta. Kylläpä siellä riitti punavalkoista vipinää, kun sisarukset pistivät parastaan. Ensin teimme näyttelytreeniä yhdessä, mikä oli ainakin meille tervetullutta harjoittelua. Dara ei taaskaan olisi jaksanut keskittyä yhtään seisomiseen, vaan olisi temmeltänyt sisarusten kanssa. Eli jos olisimme olleet oikeassa kehässä, olisi meillä ollut taas kotiin viemisinä vain muistot näyttelypäivästä. On se kumma, kotona seistä törötetään vaikka kuinka nätisti, mutta annas olla, kun on kavereita ympärillä niin ei. No, neitihän ei ole vielä vuottakaan eihän siltä tietysti voi vielä vaatia priima käytöstä. Mutta kohta pitää vaatia ja kohta pitää neidin pystyä keskittymään kokonaista viisi minuuttia. Loppuajasta seisominen onneksi sujui hieman paremmin.


Paikalla otettiin myös verinäytteitä Hannes Lohen geenitutkimukseen. En edes epäillyt, antaisinko ottaa näytteen koirastani. Koirani oli kyllä asiasta selvästi erimieltä ja näyte jäi ottamatta. Onneksi sentään kolmesta muusta sisaresta saatiin näyte. Että osasi otus pistää hanttiin! Odotan kauhun sekaisin tuntein tulevia lonkka- ja silmätutkimuksia.. Kiitos kasvattajalle järjestelyistä ja mukavasta ohjelmasta.

Toukokuussa treenaamme näyttelyseisomisen lisäksi myös aktiivisesti tokoa. Dara on edistynyt huimasti, perusasento on parantunut silminnähtävästi ja minä olen oppinut ohjaamaan koiraani paremmin. Mutta käteni vispaa silti ihan liikaa ja kun Dara on herkkä kädelle, niin välillä harjoitukset epäonnistuvat minun takia eli ohjaajan taidoissa on enemmän petrattavaa kuin koiran. Viimeksi juttelin toko ohjaajamme kanssa alokasluokan kilpailuista ja totesin, että meillä on huuuurjan pitkä matka ensimmäisiin kilpailuihin, jos nyt ikinä kilpailemaan ryhtyisimme. Ehkä jossain vaiheessa käymme testaamassa taitojamme möllitokossa, mutta ei todellakaan tämän kesän aikana, jos ensi kesänä aikaisintaan tai seuraavana. Mennään pienin askelin eteenpäin niin ei tarvitse tulla jossain vaiheessa niin paljon taaksepäin, aikaa meillä kyllä on. Mutta nyt on alkanut tulemaan mukavaa vaihtelua treeneihin ja teemme innolla harjoituksia kotona.

Jäiden lähtöä odottelimme myös jännityksellä ja lähtihän ne. Koira ei lähtenyt kylläkään uimaan. Ei edes, vaikka kuinka houkuttelin keppien ja käpyjen avulla. Ei auttanut kuin kääriä housunlahkeet niin ylös, kuin ne sai ja mennä itse kahlaamaan suhteellisen raikkaaseen veteen, silloin kyllä koira tuli perässäni ja halusi lähinnä syliin! Positiivista, että Dara tuli kuitenkin veteen ja noutaa kepin vedestä –kunhan vain tassut yltävät pohjaan. Tähän tarvitsemme siis pientä rohkeutta ja vetoapua, niin eiköhän Dara pian oivalla uimisen ihanuuden ja sen jälkeisen sallitun uintihepulin.