Dara rakastaa olla mökillä. Siellä on paljon uusia jännittäviä, mielenkiintoisia ja pelottaviakin asioita kuten sorsia. Parikin viikonloppua on jäänyt erityisesti mieleen mukavista viikonlopuista luonnon helmassa.
Ensimmäinen oli se, kun hienohelmamme uskalsi kastella turkkinsa ja tulla mamman perässä uimaan. Hetken sain tehdä töitä ja houkutella keppien ja käpyjen kanssa koiraa veteen. Ja voi sitä riemua, kun neiti vihdoinkin rohkaisi mielensä ja tuli uimaan. Siinä meni sitten kertaheitolla kolme halkaisijaltaan metrin ympyrää. Ja kyllä oli sekä koira että mamma iloisia ja ylpeitä tästä suorituksesta. Uituaan tarpeeksi neiti pinkaisi laiturille ja minnekäs muualle kuin meidän ihmisten pyyhkeitten luokse kuivaamaan turkkiaan.. Ihmislapset ja aikuiset jäivät nauttimaan vielä lämpimästä vedestä ja koira paineli teilleen, kunnes koimme suorastaan kauhunsekavia hetkiä. Ranta on jyrkkää kalliorinnettä ja laiturille on suhteellisen jyrkät portaat jotka koira tulee kannettua aina, kuin vain se on mahdollista. Mutta, nyt neiti päätti pinkoa raput ihan omin käpälin. Vikkelästi se loikki askelmat ylös ja sai jostain päähänsä kokeilla minkälaista on kalliokiipeily ilman valjaita. Walesin pentu tuskin on kuullut turvavaljaista, puhumattakaan muista turvallisuuteen liittyvistä asioista. Dara lähti laukkaamaan jyrkkää kalliota ylös eikä siinä mitään, mutta selittämättömästä syystä se päättikin kääntyä takaisin alas mikä ei ollut niinkään hyvä idea jolloin koira alkoi valumaan alaspäin kohti jyrkännettä. Tässä vaiheessa lähdin uimaan sen, minkä kerkesin kohti laituria. Tuon vajaan kymmenen sekunnin aikana ehdin pelastussuunnitelman lisäksi (eli juosta raput ylös ja houkutella koira leveys suunnassa takaisin loivalle polulle) suunnitella hautajaiset ja kuinka kertoa kasvattajamammalle sekä muille ystäville ikävät uutiset. Mutta sitten se tapahtui! Koira tajusi itsekin, että alas meno ilman valjaita on huono idea ja se sai käännettyä itsensä niin, että eteneminen lähti sivulle alas menon sijaan. Vauhti tietenkin pysyi walesimaiseen tapaan samana. Selvisimme siis säikähdyksellä.
Samaisena viikonloppuna koira tutustui kunnolla biologian ihmeelliseen maailmaan ja mitenkäs muuten, kuin maistelemalla ihan varmasti kaikkea, mikä eteen sattui. Tutkittuihin ja turvallisiin papunoihin tottuneen kaupunkilaiskoiran masu ei moista menoa kestänyt vaan luonnon omat tuotteet saivat aikaan minkäs muun kuin ripulin. Tätä saattoi myös vauhdittaa seuraavana päivänä saatu rokotus, ota ja tiedä. Onneksi tämä turvallinen kuivamuona maistui Daralle entiseen malliin eikä koira piitannut mokomasta riesasta. Pyhättömän viikon kesti tätä tautia jonka jälkeen jätökset muistuttivat jotain muuta kuin sinappikasaa.
Toinen viikonloppu, joka on myös jäänyt mieleen oli vähemmän tapahtumarikas, mutta sitäkin hauskempi. Mitä nyt maa-ampiset pistivät Daraa pyllypuoleen, onneksi tästä selvittiin myös säikähdyksellä ja ilman turvotuksia. Varuilta kyllä syötin pennulle kyypakkauksesta yhden tabletin. Lintukoiramme pääsi tutustumaan tällä kertaa siis eläimiin. Pihalla on aika paljon sammakoita, ne ovat Daran mielestä valtavan hauskoja leikkikavereita, tosin hieman liian pieniä. Pikku koira jaksoi ihmetellä niitä luppakorvat hörössä ja välillä se pinkaisi perään ja ihmetteli mihin ne katosi kesken leikin. Sunnuntaina hieman ennen kotiin lähtöä menin koiran kanssa rantaan ja yritin houkutella sitä uimaan, heittelin keppejä ja käpyjä veteen. Menin jopa itse kahlaamaan ja houkuttelin ja houkuttelin, mutta tuloksetta. Koira pysyi kuin tatti rantakivellä eikä kastellut tassujaan. Kauaa ei minun tarvinnut olla yksin siinä rannassa, kun siihen porhalti jostain muutama sorsa. Ja mitä tekee meidän lintukoira.. katselee niitä luppakorvat hörössä ja murisee. Varovaisin askelin se tepsutteli lähemmäksi rantaa ja yritti haukahtaa sorsille. Mitä tekevät sorsat. Eivät mitään, kerjäävät ainoastaan minulta pullaa. Koira oli ihan ihmeissään moisista vedessä kelluvista olioista. Tuossa vaiheessa olin noussut jo kuivalle maalle ja koira luikki jalkojeni väliin haukkumaan sorsille jotka tuijottivat meitä hetken ja lähtivät tiehensä, kun ei kerta herunut herkkuja. Metsästyksestä ei taida (onneksi) tulla meidän prioriteetti yksi harrastusta ja mieskin voi huokaista ettei hänen tarvitse hankkia tarvittavia lupia ja muita vempaimia, joita ei ennestään ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti