Pentua hankkiessa tulin luvanneeksi kasvattajalle, että kiikutan koiran näyttelyyn tai muutamaan, jotta hän saisi edes jonkin sortin palautetta kasvatustyöstään eikä pelkästään minun superlatiiveja pursuvia viestejä. Koiranäyttelyissä olen edellisen kerran jännittänyt kannustajan roolissa teininä eli ”muutama” vuosi sitten, joten lähtö ”suurempaan” näyttelyyn ihan kylmilteen ei tuntunut kovinkaan hyvältä ajatukselta. Niinpä yksi ilta googlailin erinäisillä hakusanoilla näyttelyitä ja löysin kuin löysinkin pääkaupunkiseudulla järjestettävän mätsärin.
Eilen oli sitten tämä suuri päivä. Vettä satoi ja kylmäkin pääsi kolkuttelemaan, vaikka olevinaan olin varustautunut keliin. Niin, tosin, en ajatellut sitä, että olisimme sateessa yli kolme tuntia. Homma eteni hieman hitaammin, kuin olin mielessäni kuvitellut. Mutta toisaalta, ennen meitä oli 45 koiraa, joten minulla oli hyvää aikaa seurata ja tarkastella miten kehässä käyttäydytään.
Kun oma vuoro tuli, ei jännittänyt yhtään. Koira oli iloinen, reipas oma itsensä ja minä vapautunut. Hienosti kipittelimme ympäri kehää, mikä oli positiivinen yllätys, koska varauduin kengurumaisiin pomppuihin. Dara antoi katsoa hampaat sievästi ja tuomarin tunnustella mikä oli odetetavaa, koska olen houkutellut vieraitamme nostelemaan Daran huulia ja laskemaan hampaita ja lapsivieraat nyt pyytämättäkin paijaavat sitä, joten koira on kyllä käsittelyyn tottunut.
Seisominen olikin sitten toinen juttu, nimittäin neiti halusi vain istua. Onneksi se kuitenkin pienen houkuttelun jälkeen näytti tuomarille, että kyllä hän patsastella osaa. Tästä syystä saimme sinisen nauhan ja kehotuksen harjoitella seisomista lisää. Ja niinhän me teemme.
Kokemus oli hyvä ja nyt tiedämme kumpikin mitä näyttelyissä tapahtuu, kuinka siellä toimitaan ja kuinka pitkän aikaa koiran pitäisi jaksaa sievistellä paikoillaan. Tästä on hyvä jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti